Kello on vähän reilu viisi aamulla. On pimeää, aika kylmäkin. Myllykukon parkkipaikalla ei ole ketään muita kuin minä. Hyppään hetkeksi jaloittelemaan ennenkuin jatkan matkaa kohti kotia. Olen väsymyksestä sekaisin ja jotta en olisi nukahtanut rattiin, päätin jäädä vetämään puolen tunnin zetat matkan varrelle. Mieluummin vähän myöhemmin himassa kuin tien poskessa pelastuslaitoksen riesana. Takana on kahdeksastoista Tawastia Stomp ja fiilis on väsymyksestä huolimatta perkeleen hyvä!
Olemme olleet perjantaina hyvissä ajoin paikalla wanhan tutun taisteluparin, Peltsin kanssa rakentamassa Horror-Shopin standia ja tämä homma alkaa jo sujumaan rutiinilla. Olemme tällä kertaa varautuneet paremmin kuin koskaan aikaisemmin, sillä mukanamme on halogeenivalaisimia, omat pöydät ja kaikkea muuta, paitsi teippiä, sillä jotain pitää aina unohtaa. Silti olo on tyhjä ja hieman surumielinen. Meidän käytössämme ollut back stagen jalkalamppu on viety salin toiseen päähän muuhun käyttöön ja en voi olla aina välillä katselematta, että siellä se on nyt toisen kanssa ja... No elämä jatkuu. Kai se fiilis on vähän kuin olisi joutunut jätetyksi ja näet exän viettävän aikaa "uuden kanssa". Koetat vakuutella että se on ok, life goes on jne ja... Se on vai jalkalamppu, Sami - Se on vain jalkalamppu! Sitten ihmisiä alkaa virtaamaan sisään saliin ja saan ajatukseni siirrettyä muualle. Ensimmäinen bändi kiipeää lavalle, WILWAUKEE WILDMEN ryhmä kuulostaa hyvälle, vaikkakin omaan makuun liian positiiviselta. Hyvä fiilis täyttää mielen ja sitä tempautuu mukaan tunnelmaan. Seuraava bändi menee aikalailla ohi kun vaihtaa kuulumisia ja turisee tuttujen kanssa. Sitä vähän jopa harmittelee, että on aina tällä puolella pöytää, muilla on vapaata ja hyvä nousuhumala päällä. Mutta ainahan sitä voi ottaa pieniä vapauksia, joten käyn noutamassa itselleni ja työparille toiset tuopit olutta.
Sitten lavalle nousee orkesteri, mitä olen diggaillut joskus ala-aste iässä, kun minut valtasi lyhyt, muutamien kuukausien pituinen Rock'a'billy innostus. GRAZY KAVAN kuulostaa itse asiassa varsin hyvältä ja hymy nousee kasvoille, kun tunnistaa biisejä kymmenien vuosien takaa. Päätän mennä katsomaan bändiä lähempää. Se on virhe, sillä tietty illuusio särkyy. Vähän sama fiilis kuin näkisi paavin lavalla happiletkuissa. Mitä vittua, eiväthän nämä ole samoja kavereita kuin olen nähnyt 80-luvun Suosikki ja OK lehdissä?!? No, aika on meille kaikille armoton, mutta siltikin näillä papoilla soitto kulkee, vaikka lantioissa onkin ruostetta öljyn sijaan. Meno on hyvä, boogie rulaa ja kappaleet kulkevat niinkuin pitääkin - se on se tärkein juttu ja yleisö tuntuu diggaavan. Minäkin salaa, vaikka olenkin Psycho -miehiä.
Perjantai-illan viimeisin bändi oli kuitenkin se varsinainen tajunnan räjäyttäjä - MONSTERS!!! Ensimmäistä kertaa näen, että bändillä on kaksi rumpalia, mutta tämä ei ole se juttu - vaan se hulluus! Vaikea löytää vertailukohtaa. Ehkä jonkinlaisen kuvan saa kun ottaa CRAMPSin, Sadistic Executionin, jotain tunnistamatonta Old Schoolia, laittaa samaan tynnyriin, lisää hiukan LSDtä, ripauksen amfetamiinia ja runsaasti trotyylia ja sekoittaa seoksen, ravistaa ei voi, koska muuten se räjähtäisi! Vokalisti on kaukana herttaisesta vanhuksesta. Enemmänkin hän on se vaarallinen psykoottinen kiiluvasilmäinen pappa, joka on karannut vankimielisairaalasta ja kirkuu sanoja mikrofoniin. Ja se että hän välillä kuiskaa uhkaavasti sihisten raivoamisen sekaan, lisää homman mielettömyyttä. Tätä ei voi kokea levyltä ennen kuin sen on nähnyt livenä - todella sekopäisen väkivaltaista hulluutta! Lisäksi homma tuntuu jotenkin teeskentelemättömältä kaikesta hyväntuulisuudesta huolimatta. Vaikka sällit ovat pukeutuneet ns rock'a'billy tyylisiin kostyymeihin (pahoitteluni jos en tunne skenen pukeutumiseen liittyvää sanastoa), siinä on enemmän hyytävyyttä kuin 50% metallibändeissä, joilla on asuinaan nahkaa, niittiä ja verta. Olen tyytyväinen - verenjanoni on sammutettu ja olen valmis menemään nukkumaan. Lisäksi olen varma, että kyseisen bändin vokalistin kuva on jonain päivänä Alibin kannessa.
Herään aamulla virkeänä ja viereisellä sohvatyynyllä kuorsaa iäkäs englannin buldoggi. Vaikka en olekaan koiruusihmisiä, niin tämä sympaattinen vanharouva on vähintäinkin ok. Olemme saaneet majapaikan ystävien luota muutaman kilometrin päästä Aulanko Areenalta ja siinä vaiheessa kun kömmin makuupussiin, tämä kovasti ihmisrakas yksilö kömpi jalkojen päälle nukkumaan. No, mikäpä siinä, eihän tuota raaski poiskaan ajaa ja onpahan lämpimämpi nukkua. Sitäpaitsi tämä on hänen kotinsa ja minä olen heillä vieraana, eli jaan sohvan otuksen kanssa.
Alunperin olin henkisesti valmistautunut siihen, että perjantaina ei nukuta, vaan tällä kertaa tehdään poikkeus ja hotellijatkot odottavat! Olin jopa varautunut ostamalla olutta varalle odottamaan, mutta aina ei mene niinkuin suunnittelee (oikeastaan ei koskaan). Työtoverille iski illan myötä hirmuinen hedari ja villin bilettämisen sijaan hakeuduimme lepoon ja rauhaan majapaikkaamme, mikä ei loppujen lopuksi ollut mikään huono ratkaisu. Darran sijaan takana oli hyvin levätty yö. Aamu kuluu leppoisasti musiikista ja siihen liittyvistä ilmiöistä keskustellen ja kuuntelemme samalla edellisen illan levyhankintoja. Sitten on taas aika siirtyä pelipaikalle!
Illan avaa VULTURE CLUB joka on entuudestaan tuttu ja omistan jopa yhden levyn heiltä. Laulajan rappioboogien johdattamana kone käynnistyy pikkuhiljaa ja koska asiakkaita ei ole vielä jonoksi asti, niin tsekkailen keikan lähes kokonaisuudessaan lavan läheisyydestä. Pari muutakin bändiä menee siinä sivussa, kun yleisö heräilee kohmeloisista olotiloistaan ja saapuu paikanpäälle.
BASEMENTONES bändin energia tarttuu ihmisiin ja omasta mielestäni bändi on ottanut huimia harppauksia eteenpäin siihen nähden, mitä olen viimeksi ollut todistamassa. Bändi uhkuu äijäenergiaa vokalistin meuhkatessa maskuliinisesti etualalla. Välillä tulee mieleen, että seuraan metallibändiä, joka on maustettu läskibassolla, mutta ei se menoa haittaa. Omat juuret ovat nimenomaan metallin saralla, joten homma toimii. Tällä kertaa rumpalikaan ei jää taka-alalle niinkuin monasti harmillisesti käy, vaan tuttu mies vuosien takaa hoitaa pestiään showmiehen elkein. Psycho -maailman Jussi Kuusysi pieksee rumpuja kuin vierasta sikaa niin että kapuloista lentävät säleet! Anzan ego ei pysy patteriston takana, vaan välillä mies jopa painovoimaa uhmaten tuntuu levitoivan rumpujen yllä ottaen oman osansa showsta - ja mikä ettei, yleisö tuntuu tykkäävän! Show meininkiä se olla pitää!
Asiasta kolmanteen - on hienoa huomata että yleisön joukossa on vuosi vuodelta myös ns. metallimiehiä, jotka ovat löytäneet Psychobilly skenen. Osa tietysti vanhoja diggareita, mutta se että he saapuvat myös keikoille on komiata! Ei muuta kuin näiden esimerkkien innoittamana muutkin mukaan. Ei täällä rässi ja bläkkimiehiä elävänä syödä ja jos käyttäytyy kunnolla, ei saa edes selkäänsä, heh! Olipa mukava tavata arvon herroja, tiedätte keitä olettte!
BASEMENTONES bändin energia tarttuu ihmisiin ja omasta mielestäni bändi on ottanut huimia harppauksia eteenpäin siihen nähden, mitä olen viimeksi ollut todistamassa. Bändi uhkuu äijäenergiaa vokalistin meuhkatessa maskuliinisesti etualalla. Välillä tulee mieleen, että seuraan metallibändiä, joka on maustettu läskibassolla, mutta ei se menoa haittaa. Omat juuret ovat nimenomaan metallin saralla, joten homma toimii. Tällä kertaa rumpalikaan ei jää taka-alalle niinkuin monasti harmillisesti käy, vaan tuttu mies vuosien takaa hoitaa pestiään showmiehen elkein. Psycho -maailman Jussi Kuusysi pieksee rumpuja kuin vierasta sikaa niin että kapuloista lentävät säleet! Anzan ego ei pysy patteriston takana, vaan välillä mies jopa painovoimaa uhmaten tuntuu levitoivan rumpujen yllä ottaen oman osansa showsta - ja mikä ettei, yleisö tuntuu tykkäävän! Show meininkiä se olla pitää!
Asiasta kolmanteen - on hienoa huomata että yleisön joukossa on vuosi vuodelta myös ns. metallimiehiä, jotka ovat löytäneet Psychobilly skenen. Osa tietysti vanhoja diggareita, mutta se että he saapuvat myös keikoille on komiata! Ei muuta kuin näiden esimerkkien innoittamana muutkin mukaan. Ei täällä rässi ja bläkkimiehiä elävänä syödä ja jos käyttäytyy kunnolla, ei saa edes selkäänsä, heh! Olipa mukava tavata arvon herroja, tiedätte keitä olettte!
Sitten lavalle saapuu BANG BANG BAZOOKA, jonka vinyylin olen saanut haltuuni puolivahingossa muutamaa viikkoa aikaisemmin. "Too rough for Rockabilly, too pure for Punk, too cool for Country, too hard for Rock, too Rock for Roll, too hot for your honey, too sexy for your sister or too fast for your grandma...!" kuvailee bändi itse itseään ja hyvältähän tuo livenäkin kuulostaa.
RELAX TRIO on niin ikään saanut lihaa luiden ympärille. Vaikka pidin bändin esiintymisestä edelliselläkin kerralla, niin nyt siinä oli vieläkin enemmän boolssia kuin viimeksi ja kyllähän se kuulosti varsin menevältä. Yleisesti ottaen naisvokalistit kuulostavat omaan korvaan tässä skenessä turhan munattomilta ja en löydä heidän esiintymisestään skenelle tarvittavaa räkäisyyttä ja rosoa, mutta Relax Trion vokalisti kyllä hoitaa hommansa. Ei se ehkä edelleenkään kuulosta Demented Are Golta, mutta tuskin on tarkoituskaan. Ajaa kyllä asiansa oikeisiin fiiliksiin.
Sitten onkin laulu- ja soitinyhtyeen vuoro mitä olen odottanut kaikkei eniten! Olemme saapuneet päivällä juuri siihen aikaan, kun NEKROMANTIX veti omaa sound checkiään ja silloin oli mahdotonta keskittyä puodin pystyttämiseen. Jäi vaan fiilistelemään keskeneräisilä soundeilla vedettyä "Gargoyles over Köpenhagen" kappaletta ja nyt sen kuulisi sitten ihan for real! En pysty pysymään paikoillani myyntitiskin takana, vaan rynnistän eturintamaan nauttimaan musiikista ja sen tuomista fiiliksistä. Vanhat klassikot seuraavat toisiaan ja onneksi kahden viimeisen levyn kappaleet eivät täytä keikkasettiä. Monet biisit saavat lähes kyyneleen vierimään poskille kun ne kuulee livenä. Kai sitä muutama kappale on tullut mukana laulettua epävireisellä äänellä, kun seuraavana päivänä on kaktus kurkussa ja ääni silkkaa raspia. Vuorottelemme Peltsin kanssa niin, että toinen meistä on standilla ja toinen keikkaa seuraamassa lähietäisyydellä. Omaksi onnekseni taistelijaparini kuitenkin antaa minun olla hornankatilassa sen suurimman osan aikaa ja pian paita on märempi kuin keskiraskaan roudaamisen jäljiltä.
Sitten onkin laulu- ja soitinyhtyeen vuoro mitä olen odottanut kaikkei eniten! Olemme saapuneet päivällä juuri siihen aikaan, kun NEKROMANTIX veti omaa sound checkiään ja silloin oli mahdotonta keskittyä puodin pystyttämiseen. Jäi vaan fiilistelemään keskeneräisilä soundeilla vedettyä "Gargoyles over Köpenhagen" kappaletta ja nyt sen kuulisi sitten ihan for real! En pysty pysymään paikoillani myyntitiskin takana, vaan rynnistän eturintamaan nauttimaan musiikista ja sen tuomista fiiliksistä. Vanhat klassikot seuraavat toisiaan ja onneksi kahden viimeisen levyn kappaleet eivät täytä keikkasettiä. Monet biisit saavat lähes kyyneleen vierimään poskille kun ne kuulee livenä. Kai sitä muutama kappale on tullut mukana laulettua epävireisellä äänellä, kun seuraavana päivänä on kaktus kurkussa ja ääni silkkaa raspia. Vuorottelemme Peltsin kanssa niin, että toinen meistä on standilla ja toinen keikkaa seuraamassa lähietäisyydellä. Omaksi onnekseni taistelijaparini kuitenkin antaa minun olla hornankatilassa sen suurimman osan aikaa ja pian paita on märempi kuin keskiraskaan roudaamisen jäljiltä.
Tuntuu että keikka on ohi ennenkuin se on alkanutkaan. Moni henkilö, joka on nähnyt bändin aikaisemmin sanoo, että ei ollut bändin parhaita keikkoja. Itse en välitä moisista kommenteista vittujakaan, sillä minulle se oli pala taivasta. Jotain suurta. Jotain mitä oli odottanut ja mikä viimein konkretisoitui lihaksi. Oma psychobilly aikakauteni alkoi vasta niinkin myöhään kuin about 2004, jolloin hyvä ystäväni toi minulle lainaksi kyseisen bändin tuotantoa. Return of the Loving Dead ja Dead Girls don't cry olivat ne albumit jotka johdattivat tähän maailmaan ja se oli menoa. Tutustuminen johti palavaan rakkauteen tätä musiikkigenreä ja sen ilmiöitä kohtaan ja tässä sitä edelleen ollaan - True love never dies!
Väki on jo poistunut salista jatkoille, mutta hauskanpito ei ole enää meitä varten. Alamme purkamaan Horror-Shopin standia. Keskeytän kuitenkin homman hetkeksi, sillä tuttu mies harppoo kantamuksineen bäkkäriltä saliin. Rene Dlamuerte on tuttu entuudestaan, sillä olen kiertänyt The BRAINS yhtyeen kanssa kaksikin kiertuetta pitkin poikin Suomea. Oli ilo olla todistamassa häntä tällä kertaa Nekromantixin riveissä rumpuja pieksemässä. Vaihdamme kuulumisia ja samalla lahjoitan hänelle omaa disaingia olevan hupparin. Saan samalla tilaisuuden toistamiseen paiskata kättä myös muiden bändin jäsenten kanssa ja totean, että pitää olla tasapuolinen. Jos yksi bändin jäsen saa lahjuksia, niin pitää muidenkin saada ja nakkaan Kimille sekä bändin kitaristille myös Psycho to the Bone -hupparit. Pieni fanipoika herää sisälläni eloon ja mietin, kuinka suuri kunnia on, jos itselleni skenen merkityksellisin bändi kantaisi edes kerran omin käsin piirtämääni hupparia päällään.
Euforia vaihtuu väsymykseen ja moottoritie muuttuu uduksi. Olen jättänyt taistelijaparini kotiovelleen hyvinkäälle ja jatkan yksinäistä taivallusta öisellä tiellä. Tavastia Stomp on taas takana ja automagnetofoonista jylisevä MONSTERS saa hymyilemään, vaikka olo on haikea. Jo nyt kaipaa sitä ainutlaatuista fiilistä mikä näissä psychokemuissa on. Keikkapaikan ystävällistä henkilökuntaa, jonka kokee työtovereikseen, HOLD FASTin sekopäitä, jotka tekevät tämän hulluuden mahdolliseksi, ystäviä, joita näkee juuri näissä tapahtumissa ja kaikkea sitä, mitä nämä stompit edustavat! Musiikkia, fiilistä, ihmisiä! Olen iloinen, että saan olla osa tätä kaikkea omalla panoksellani ja samalla harmittelen niiden ihmisten puolesta, jotka puhuvat vuosi toisensa jälkeen että pitäisi kyllä lähteä keikoille, mutta löytävät aina tekosyyn jäädä kotiin. Mutta vielä ei ole myöhäistä. Jo seuraavalla kerralla tilanteen voi korjata ja sen sijaan että jäisi raapimaan himaan muniaan sekä juomaan rapakaljaa, voi hypätä mukaan tähän maailmaan, tavata hyviä tyyppejä ja päästä kokemaan toinen toistaan räyhäkkäämpiä bändejä!
Blogin lukijoissa on paljon metallipäitä joita kiinnostaa myös psycho skene. Tiedän tämän lukuisista keskusteluista, joita olen käynyt keikkapaikoilla. Jostain pitää aina aloittaa. Jos homma ei ole tuttu entuudestaan, mutta silti homma kiinnostaa, niin onhan siellä aina edes se yksi tuttu henkilö. Hyvällä tuurillä pääset jopa kyydilä pelipaikalle. Tutun ja turvallisen Horror-Shopin kojun läheisyydestä on turvallista hivuttautua pikku hiljaa syvemmälle ja syvemmälle muun yleisön joukkoon ja pian huomaat, että olisi pitänyt hypätä mukaan jo vuosia aikaisemmin!
ERITYISMAININTA: Vuoden PSYKO palkinto menee ystävälleni Jesselle, joka kaikista kielloista huolimatta teki poskeensa GG Allin lävistyksen pinssillä meidän muiden kauhistellessa tapahtumaa. Perkeleen sekopää, toivottavasti se ei sitten tulehdu! Alkoholilla ei ollut juurikaan osuutta asiaan...
Väki on jo poistunut salista jatkoille, mutta hauskanpito ei ole enää meitä varten. Alamme purkamaan Horror-Shopin standia. Keskeytän kuitenkin homman hetkeksi, sillä tuttu mies harppoo kantamuksineen bäkkäriltä saliin. Rene Dlamuerte on tuttu entuudestaan, sillä olen kiertänyt The BRAINS yhtyeen kanssa kaksikin kiertuetta pitkin poikin Suomea. Oli ilo olla todistamassa häntä tällä kertaa Nekromantixin riveissä rumpuja pieksemässä. Vaihdamme kuulumisia ja samalla lahjoitan hänelle omaa disaingia olevan hupparin. Saan samalla tilaisuuden toistamiseen paiskata kättä myös muiden bändin jäsenten kanssa ja totean, että pitää olla tasapuolinen. Jos yksi bändin jäsen saa lahjuksia, niin pitää muidenkin saada ja nakkaan Kimille sekä bändin kitaristille myös Psycho to the Bone -hupparit. Pieni fanipoika herää sisälläni eloon ja mietin, kuinka suuri kunnia on, jos itselleni skenen merkityksellisin bändi kantaisi edes kerran omin käsin piirtämääni hupparia päällään.
Euforia vaihtuu väsymykseen ja moottoritie muuttuu uduksi. Olen jättänyt taistelijaparini kotiovelleen hyvinkäälle ja jatkan yksinäistä taivallusta öisellä tiellä. Tavastia Stomp on taas takana ja automagnetofoonista jylisevä MONSTERS saa hymyilemään, vaikka olo on haikea. Jo nyt kaipaa sitä ainutlaatuista fiilistä mikä näissä psychokemuissa on. Keikkapaikan ystävällistä henkilökuntaa, jonka kokee työtovereikseen, HOLD FASTin sekopäitä, jotka tekevät tämän hulluuden mahdolliseksi, ystäviä, joita näkee juuri näissä tapahtumissa ja kaikkea sitä, mitä nämä stompit edustavat! Musiikkia, fiilistä, ihmisiä! Olen iloinen, että saan olla osa tätä kaikkea omalla panoksellani ja samalla harmittelen niiden ihmisten puolesta, jotka puhuvat vuosi toisensa jälkeen että pitäisi kyllä lähteä keikoille, mutta löytävät aina tekosyyn jäädä kotiin. Mutta vielä ei ole myöhäistä. Jo seuraavalla kerralla tilanteen voi korjata ja sen sijaan että jäisi raapimaan himaan muniaan sekä juomaan rapakaljaa, voi hypätä mukaan tähän maailmaan, tavata hyviä tyyppejä ja päästä kokemaan toinen toistaan räyhäkkäämpiä bändejä!
Blogin lukijoissa on paljon metallipäitä joita kiinnostaa myös psycho skene. Tiedän tämän lukuisista keskusteluista, joita olen käynyt keikkapaikoilla. Jostain pitää aina aloittaa. Jos homma ei ole tuttu entuudestaan, mutta silti homma kiinnostaa, niin onhan siellä aina edes se yksi tuttu henkilö. Hyvällä tuurillä pääset jopa kyydilä pelipaikalle. Tutun ja turvallisen Horror-Shopin kojun läheisyydestä on turvallista hivuttautua pikku hiljaa syvemmälle ja syvemmälle muun yleisön joukkoon ja pian huomaat, että olisi pitänyt hypätä mukaan jo vuosia aikaisemmin!
ERITYISMAININTA: Vuoden PSYKO palkinto menee ystävälleni Jesselle, joka kaikista kielloista huolimatta teki poskeensa GG Allin lävistyksen pinssillä meidän muiden kauhistellessa tapahtumaa. Perkeleen sekopää, toivottavasti se ei sitten tulehdu! Alkoholilla ei ollut juurikaan osuutta asiaan...
