Tällä kertaa hieman jotain erilaista. Ystävämme Mike Mikeland kävi vierailemassa New Orleansissa ja kirjoitti meille siitä matkareportaasin kuvineen. Tämä on kaupunki, joka ruokkii kenen tahansa kauhufriikin mielikuvitusta. Rikas historia synkkine vivahteineen tekee siitä tietynlaisen vampirismin ja voodoon kieroutuneen pääkaupungin. Elokuvat, kirjat ja lukuisat tarinat vain ruokkivat tätä kaikkea... Toivoisin pääseväni jonain päivänä sinne myös itse, mutta sitä odotelelssa, ruokitaan matkakuumetta seuraavalla artikkelilla:
Rämeiden keskelle Missisippi-joen rannalle nousseella kaupungilla on oma aivan erikoislaatuinen historiansa, jolla on suuri vaikutus alueen elämään ja kuolemaan vielä nykyäänkin. Louisianan osavaltion suurin kaupunki New Orleans sijaitsee noin sadan mailin päässä Meksikonlahden rannasta. Subtrooppiselle vyöhykkeelle noussut kaupunki sai maailmanlaajuista huomiota viimeksi elokuussa 2005, kun Katrina-niminen hurrikaani tuhosi käytännössä koko kaupungin. Satoja kuoli myrskyn riepotellessa kaupunkia, ja tuhon jäljet ovat edelleen nähtävissä.
Kun satunnainen matkailija saapuu Louis Armstrongin mukaan nimetylle lentokentälle ja poistuu hyvin ilmastoidusta terminaalista, kohtaa hän välittömästi alueelle ominaisen kostealle rämeikölle tuoksuvan ilman. Ei vaadi suurta mielikuvitusta nähdä niitä kymmeniä tuhansia alligaattoreita, jotka asustelevat kaupunkia ympäröivillä kosteikoilla. Haitista kaupunkiin hiljattain muuttanut runsaslihainen musta nainen, joka toimi taksikuskina lentokentältä kaupunkiin, kertoi minulle muuttaneensa New Orleansiin, koska se hänen mukaansa muistutti maanjäristyksessä tuhoutunutta kotikaupunkiaan, Port au Princea.. Haitilaisilla onkin ollut vuosisatojen saatossa suuri merkitys kaupungin historiaan. Juuri he toivat voodoon New Orleansiin.
Orjakapina
Ymmärtääksemme kaupungin omaleimaisuuden ja voodoon merkityksen sille, on meidän palattava ajassa muutaman sadan vuoden taakse. 1791 Ranskan suuren vallankumouksen innoittamina ryhtyivät orjat kapinoimaan ranskalaisia siirtomaaisäntiään vastaan silloisessa Saint Dominiguessa, jota nykyään kutsutaan Haitiksi. Kapinaa johti voodoopappi Dutti Boukman, joka myöhemmin surmattiin ranskalaisten toimesta. Kapinointi kuitenkin kannatti, ja orjat onnistuivat pääsemään eroon isännistään. Ranskalaiset siirtomaaisännät pakenivat ensin Kuubaan mukanaan suuri joukko uskollisia orjia. Kuubasta he jatkoivat muutaman vuoden kuluttua Louisianaan, joka tuli mahdolliseksi, kun Ranska myi Louisianan territorion Yhdysvalloille vuonna 1803 15:n miljoonan dollarin hinnasta. Ranskalaiset viranomaiset olivat kieltäneet orjien tuonnin Louisianaan peläten Haitin tapahtumien toistuvan sielläkin. Yhdysvallat eivät asettaneet tälläistä tuontirajoitusta. Yhteensä kreoleita, kuten ranskankielisiä katolisia rotuun katsomatta nimitettiin, saapui noin kymmenen tuhatta. Katolisella traditiolla oli oma tärkeä roolinsa haitilaisen ja erityisesti Louisianan omaleimaisen voodoo-kulttuurin syntymiseen.
Valkoinen kulta
1800-luvun puolivälin paikkeilla Missisippi-joen varrelle syntyi sokeriruokoplantaaseja samaa tahtia, kun uusia siirtolaisia virtasi Karibialta Louisianaan. New Orleans vaurastui sokerin maailmanmarkkinahinnan nousun myötä, ja kuuluisat French Quaters (ranskalaiskorttelit) rakennettiin rikkaiden plantaasi-omistajien kaupunkiasunnoiksi. Ilmapiiri kaupungissa oli jo silloin iloluonteinen ja vapaamielinen, verrattuna pohjoisen osavaltioiden puritaanisempaan elämän menoon. Rotuerottelu oli toki virallisesti voimassa, mutta monia asioita katsottiin läpi sormien toisin kuin pohjoisessa. Suhtautuminen orjiin oli sallivampaa ja inhimillisempää kuin ns. jenkkiplantaaseilla. Orjille sallittiin oman kulttuurinsa ja uskontonsa harjoittaminen. Lauantai-iltaisin, kun kaupungin valkoinen yläluokka istui ranskalaiskortteleiden ravintoloissa juoden kalliita Euroopasta tuotuja huippuviinejä, juhli plantaasien musta väki omalla tavallaan. Congo Square (nykyään Louis Armstrong Park) oli se paikka, joka osoitettiin mustille tanssi- ja rummutusharrastukseen. Tätä samaista puistoa pidetään myös jazz-musiikin syntymäpaikkana.
Säädytöntä menoa
Pian kaupungissa alkoi kuitenkin kiertämään huhuja, että orjien lauantaitansseissa pantiin muullakin kuin jalalla koreasti. Paikallinen sanomalehti Times Picayune kertoo etusivullaan v.1863, että 400 alastonta naista on pidätetty epäsiveellisen käytöksen, sekä julkisen alastomuuden vuoksi. Ongelmalliseksi asian teki se, että joukossa oli useita valkoisia tunnettuja kaupunkilaisnaisia. Henkilö, joka oli tehnyt ilmoituksen poliisille, ja jonka piti todistaa oikeudessa, sairastui ja kuoli myöhemmin. Tässä vaiheessa myös kaupungin valkoinen väestö tajusi, että mustat harjoittivat uskonnollisia menoja, joilla oli myös vaikutusta valkoisen yläluokan elämään.
Voodoo nousee otsikoihin
Paikalliset lehdet alkoivat innokkaasti raportoimaan erilaisista rikoksista, joihin voitiin liittää kirouksia ja siveettömyyttä. Ajalle tyypillinen lehtijuttu ”The Snake Story”,”Käärmetarina” kertoo kuinka Susan Williams niminen nuori nainen menee lääkärin vastaanottolle ja valittaa vatsakipuja. Hän väittää joutuneensa voodoo-kirouksen uhriksi, hänen vatsassaan kuulemma asusteli käärme. Jonkin ajan kuluttua Susan kuitenkin synnyttää ihan oikean ihmislapsen, kuolleen sellaisen tosin. Susan kuolee itse seuraavana päivänä, ja tarina saa surkean lopun. Tälläisiä tarinoita on useita, ja niihin liittyy murhia ja katoamisia.Voodoo sai ikävän leiman ja kaupungin ylle laskeutui epäluulon ja kyräilyn ilmapiiri. Ennen harmittomana pidetystä orjien taikauskonnosta tuleekin pelottava ilmiö, jolla pyritään selittämään kaikki ikävät asiat aina kaupunkia riivaavista keltakuume-epidemioista uskottomuuteen ja hurrikaaneihin.
Queen of Voodoo
Siipirataslaivojen tuodessa yhä uusia, uhkapeleihin ja huvitteluun innostuneita, seikkailijoita pohjoisesta vauhdilla kasvavaan New Orleansiin, näyttämölle ilmestyy Marie Laveau (1791-1881). Hänestä tuli yksi aikansa tunnetuimpia julkisuuden henkilöitä. Rikkaan kreoliplantaasin omistajan ja haitilaisorjan tytär tunnettiin aluksi hartaana katolisena, josta myöhemmin kehittyi maailman ehkä tunnetuin voodoo-papitar. Marie oli ns. ”free woman of colour”, hän oli siis vapaa harjoittamaan liiketoimintaa haluamassaan muodossa. Hänen sosiaalinen asemansa ei tietenkään ollut aivan yhtä hyvä kuin aikalaisten valkoisten naisten, mutta se ei estänyt häntä solmimasta lukuisia suhteita kaupungin merkkimiesten kanssa. Nämä suhteet olivat tietysti epävirallisia, sillä monet Marien rakastajista olivat naimisissa. Kaupungissa kulki huhuja kuinka kulissien takana kreolinainen vaikutti kaupunkia koskeviin päätöksiin, ja kuinka hänen onnistui jopa saada vapaaksi vakavistakin rikoksista tuomittuja.
Marie Laveauta voidaan pitää myös voodoon ensimmäisenä kaupallistajana. Hänen maineensa levitessä voodoohun olennaisesti kuuluvien gris-gris-taikapussien ja voodoo-nukkejen kysyntä lähti räjähdysmäiseen kasvuun. Näiden taikaesineiden käyttö oli aluksi yksinomaan rakkaushuolien ja terveydellisten ongelmien hoitoon tarkoitettua. Hänestä kirjoitetut lehtijutut toivat ihmisiä jopa muista osavaltioista asti ostoksille hänen St Anne-kadulla sijaitsevaan taloonsa.
Marie Laveaun kuollessa varakkaana naisena 98-vuoden ilkäisenä, oli hänen maineensa jo niin laajalle levinnyt, että Yhdysvaltojen suurimmat sanomalehdet huomioivat kuoleman omistamalla monta palstaa ylistäville muistokirjoituksille. Sanotaan, että moni edesmennyt Yhdysvaltojen presidentti on saanut vähemmän palstatilaa negrologilleen. Hänet on haudattu St Louisin hautausmaalle lähelle ranskalaiskortteleita. Haudalla käy vuosittain enemmän ihmisia kuin esimerkiksi Elviksen haudalla. Haudan edessä olevalla alttarilla on mitä ihmeellisempiä uhrilahjoja eripuolelta maailmaa käyneiltä pyhiinvaeltajilta.
Kuolemansa jälkeenkin Marie Laveau on New Orleansin hallitsevin hahmo. Hänen nimeään kantaviin liikkeisiin ja baareihin törmää väisttämättä ranskalaiskortteleissa. Bourbon Streetillä sijaitseva voodoo-kauppa on näistä ehkä kuuluisin. Kaupan perusti papittaren samanniminen tytär, joka oli yksi hänen 15 lapsestaan Christopher Glapionin kanssa. ”House of Voodoo”-nimisessä kaupassa on sekä äidille, että tyttärelle omistetut alttarit. Kaupan henkilökunta kertoi useista havaitusta selittämättömistä poltergaist-ilmiöistä kaupassa. Uhrilahjoja tuovia opastetaankin muistamaan molempia. Kokemus on nimittäin osoittanut, että jos unohtaa toisen arvon rouvista, niin jotain arvokasta lennähtää hyllyiltä takuuvarmasti lattialle.
Paroni Samedi
New Orleansissa harjoitettu voodoo eroaa monella tapaa Karibialla ja Afrikassa harjoitetusta traditiosta . Marie Laveau liitti monia katolisuudesta peräisin olevia elementtejä paikalliseen voodoo-uskontoon. Mukaan tulivat pyhimysten palvonta, jossa Neitsyt Marialle omistettu alttari saattaa olla sulassa sovussa Paroni Samedille (suom. Lauantai) omistetun palvontapaikan kanssa. Tämä afrikkalaista alkuperää oleva yksi voodoon pantheonin tärkeimmistä henkiolennoista on alkujaan kuolleen noitatohtorin henki. Geden (manalan) herran ulkonäkö on nykyaikaistunut voodoon evoluution myötä silinteripäiseksi luurangoksi. Hän on luonteeltaan vulgaari ja seksuaalisesti agressiivinen. Ihmiset, jotka haluavat palveluksia, vievät usein hänelle omistetuille alttareille rahaa, savukkeita (Pall Mall on hänen mielimerkkinsä) ja tummaa rommia. Vastapalvelukseksi he odottavat saavansa apua esimerkiksi sukupuolielämään liittyvissä asioissa. Tyypillistä voodoo-uskonnolle on, että paroni Samedista löytää eri lähteistä erityyppisiä kuvauksia. New Orleans-traditiossa hänet nähdään positiivisena hahmona, mutta hänestä on myös löydettävissä pimeä puoli. Kerrotaan, että hän järjestäisi pyydettäessä onnettomuuksia ja ikävyyksiä vihamiehille.
Haitilaisessa kansanperinteessä sekoitetaan surutta kelttiläinen jumalatar Brighid ja naitetaan hänet Paronille. Yhdessä he sitten hallitsevat kuolleiden valtakuntaa. Mama Brigitte, joka tunnetaan muissa voodoo-traditioissa myös nimillä LaSiren tai Yemaya, on erityisesti naisten ja lasten suojelija. Paron Samedi esiintyy myös näyttävästi paitsi useissa elokuvissa, mutta myös ns. New Orleansin Jazz-hautajaisissa. Kuolemalla tehdään bisnestä kaikkialla maailmassa, täällä se on vaan jalostettu astetta pidemmällle. Tuhannet ihmiset ympäri Yhdysvaltoja haluavat tulla haudatuksi juuri New Orleansiin. Paikallinen hautajaisrituaali sisältää kummallisen kulkueen, joka kiemurtelee jazz-pumpun tahdissa ympäri ranskalaiskortteleita ruumisarkkua kuljettavan hevosvetoisen kärryn jäljessä. Ja kyllä, kulkueen kärjessä hypähtelee iloisesti Paroni Samedi.
Le Grand Zombie
Kristillisessä traditiossa käärme nähdään usein pahan vertuskuvana. Voodoossa käärmeellä on keskeinen rooli, se toimii välittäjänä nykytodellisuuden ja tuonpuoleisen välillä. Voodoo-rituaalissa papitar ottaa käärmeen käsiinsä ja tanssii laulaen samalla ”L`Appe`vini. Le grand Zombi. He is coming, the great Zombi.” Seremonian yhteydessä uhrataan usein jokin eläin, useimmiten se on kana. ”Suuri Zombie” ei siis tässä yhteydessä tarkoita samaa seuraavassa kappaleessa kuvatut ”elävat kuolleet”, vaan tarkoituksena on saada yhteys johonkin henkimaailman olentoon. Zombie-sanan etymologia voidaan jäljittää nykyisen Kongon alueelle, paikallisissa kielissä sana ”nzambi” tarkoittaa suurta henkeä. Useimmiten rituaaleissa käytetyt käärmeet, ainakin Louisianassa, ovat boakäärmeitä. Sainkin tutustua harvinaiseen albiinoboaan voodoo-papin kanssa keskustellessani.
Louisianassa harjoitetun voodoon ydin voidaan kitetyttää yhteen jumalaan, joka ei sekaannu ihmisten päivittäiseen elämään, sekä lukuisiin henkiolentoihin, joilla on erilaisia kykyjä vaikuttaa arjen askareihin. Uskonnon harjoittajat puhuvat itse henkien pantheonista (vrt. antiikin Kreikka). Voodoon afrikkalainen alkuperä tekee siitä hyvin joustavan, ja suuria oppiriitoja Lähi-Idän aavikkouskontojen tapaan ei esiinny.
Elävät kuolleet
On ehkä syytä kertoa lyhyesti miten nuo meille kaikille rakkaat zombiet, elävät ruumiit, liittyvät voodoo-uskontoon. Palatkaamme jälleen Haitiin sokeriruokoplantaaseille. Zombiet eivät ole nimittäin täysin haudasta temmattu legenda. Haitilaista voodoo-kulttuuria tutkineet antropologit ovat kirjanneet ylös useita ns. zombie-kuolemia. Kaikelle tälle löytyy täysin tieteellinen selitys.
Kiinalaiset tiedemiehet yrittivät aikoinaan risteyttää ihmisen ja gorillan saadakseen aikaan riisipelloille halpaa orjatyövoimaa, tämä projekti ei tunnetusti toiminut. Haitilaiset keksivät helpomman tavan saada pyyteettömiä kuuliaisia työläisiä omille sokeriruokoviljelmilleen. Sikäläiset voodoo-papit ovat tunteneet jo kauan (tapauksia tiedetään aina 1800-luvulta saakka) ns. zombie-jauheen valmistuksen salat. Yksi osa pallokalan myrkkyä ja toinen osa paikallisen datura stramonium-kasvin lehdistä valmistettua uutetta. Tällä reseptillä saadaan pahaa aavistamaton uhri tilaan, jossa hänen elintoimintansa hidastuvat ja seurauksena on eräänlainen kuolemaa muistuttava katatoninen halvaustila. Uhri voidaan haudata, jonka jälkeen hänet seremoniallisesti herätetään ”kuolleista”. Uhrin kannalta ikävänä sivuvaikutuksena voidaan pitää ylösnousemuksen jälkeistä henkisen romahduksen tilaa. Tästä nimittäin juontuu zombie-käsite. Edellä mainittu myrkkysekoitus hapen puutteen kanssa vaurioittaa pysyvästi aivoja ja hermostoa niin, että henkilöstä tulee maallisen vaelluksensa loppuajaksi tahdoton ihmisraunio. Zombieita ilmeisesti tilattiin ilmaiseksi työvoimaksi plantaaseille, sillä myrkky ei vaikuttanut heidän kykyynsä fyysiseen työhön. Aiheeseen liittyvänä ajankohtaisena kuriositeettinä knnattaa mainita entisen Haitin diktaattorin Baby Doc Duvalierin paluu Haitiin. Häntä ja hänen isäänsä Papa Docia syytettiin aikoinaan monista rikoksista. Yksi kummallisismmista syytöksistä koski Tonton Macoute-armeijan luomista. Tämä puolisotilaallinen joukko vainosi maan toisinajattelijoita ja totteli Papa Docia kuin tahdoton zombie-lauma. Papa Docia syytettiin voodoon käyttämisestä joukkojen hallintaan.
Movie magic
Elokuvat ovat tehneet voodoon harjoittajille aikamoisen karhunpalveluksen. Useimmat ihmiset mieltävät voodoon kirousten langettamiseksi vihamiehille, johon kuuluu nuppineulojen pisteleminen voodoo-nukkeihin. Oma ensimmäinen kosketukseni voodoohun tapahtui 1970-luvulla, kun istuin täyteenahdetussa savuisessa elokuvateatterissa eteläisessä Afrikassa. James Bond (Roger Moore) elokuva ”Elä ja anna toisten kuolla” teki lähtemättömän vaikutuksen. Luurankomainen Paroni Samedi ja kuvankaunis tarot-kortteja tulkitseva Solitaire (Jane Seamour) jättivät pysyvän muistijäljen ja halun vielä joskus matkustaa elokuvan tapahtumapaikoille. 30 vuotta myöhemmin pääsin käymään elokuvan kuvauspaikoilla Louisianan rämeillä ja hämmästyksekseni pystyin toteamaan, että alligaattoreita todellakinkin kuhisi aluskasvillisuuden seassa. Pienenä ”spoilerina” voin paljastaa, että Louisianan alligaattorit eivät tiettävästi ole koskaan tappaneet ihmistä. Niiden herkkua ovat vaahtokarkit, jotka näyttävät kilpikonnan munilta.
Voodoon läpimurtona populaarikulttuurissa voidaan kuitenkin pitää Bela Lugosin tähdittämää elokuvaa ”White Zombie”, joka sai ensi-iltansa jo 1932. Tämän jälkeen zombiet ilmestyivät myös amerikkalaiseen kauhukirjallisuuteen ja vähän myöhemmin myös sarjakuviin.
New Orleans ja Louisiana ovat toimineet kymmenien menestyselokuvien kuvauspaikkoina. Useissa näissä on sivuttu paikallista voodoo-uskontoa. Yksi aihetta käsittelevä elokuva kuitenkin nousee mielestäni yli muiden. Alan Parkerin 1987 ohjaama ”Angel hearth”oli aikaansa edellä oleva film noir-tyypinen synkkä kuvaus Harry Angel (Mickey Rourke, prebotox) nimisen yhsityisetsivän matkasta oman mielensä syövereihin. Lisa Bonnet voodoo-papittarena on uskottava ja eroottisen kaunis. Elokuvan voodoo-kohtaukset ovatkin tehty pieteetillä ja ammattitaidolla, eikä ihme sillä elokuvan erikoisasiantuntijana juuri näissä kohtauksissa on toiminut kuuluisa valkoinen miespuolinen voodoopappi John T. Martin. Myös Robert de Niron rooli Luis Cypherinä (nimeen kätkeytyy anagrammi) on mainisemisen arvoinen. Kohtaus, jossa hän kuorii keitettyä kananmunaa pitkillä kynsillään, on kaikessa yksinkertaisuudessaan karmiva. Elokuvan Special Edition- versio on ehdottamasti hankinnan arvoinen, se sisältää useita mielenkiintoisia haastatteluita mm. edellä mainitun John T. Martinin katsauksen voodoon paikalliseen historiaan.
1969 ensiesityksensä saanut kulttielokuva ”Easy Rider” ei varsinaisesti kuulu kauhugenreen, mutta kannattaa mainita tässä yhteydessä. Elokuvan LSD-huuruisessa loppukohtauksessa Peter Fonda ja Dennis Hopper heiluvat kahden Bourbon Streetiltä löydetyn sutturan kanssa Marie Laveaun haudan ympärillä St Louisin hautausmaalla. Jos ihmettelette, miksi paikallisilla on tapana haudata vainajat maanpäälle eräänlaisiin kivisarkofageihin, niin ei kannata uskoa usein kuultua kaupunkiin liittyvää urbaanilegendaa, joka liittyy viimeisessä kappaleessa käsiteltyyn alakulttuuriin. Selitys ilmiölle on arkipäiväisempi. Pohjaveden korkeuden vaihtelu saisi aikaan maahan haudattujen kalmojen ennenaikaisen ylösnousemuksen.
Kuuluisista Hollywood näyttelijöistä New Orleansiin eniten identifioituu Nicolas Cage (omaa sukua Coppola). Hän omistaa kaupungissa kiinteistöjä ja useiden paikallisten kapakoiden seinällä on nähtävissä, että Nicolas ei ole myöskään vierastanut kaupungin maailman parhaaksi mainittua yöelämää. Hän on lisäksi tehnyt kaupunkia tunnetuksi elokuviensa kautta. David Lynchin ohjaama loistava ”Wild at Hearth” vähän vanhempana esimerkkinä, kun taas uudenpaa tuotantoa edustaa ”The bad lietenant: Port call-New Orleans”.
Veren vangit
New Orleansin voodoo-kulttuuri on nykyään hyväksyttyä ja varsin näkyvää. Ilmiön ympärille onkin kehittynyt melkoinen matkailijoille suunnattu teollisuus. Kaupungissa elää kuitenkin voimakkaana myös toinen alakulttuuri, jota on paljon vaikeampi havaita, ja josta ei näy merkkiäkään päivisin. Satunnainen matkalija voi löytää mustiin pukeutuneita kalvakoita yönkulkijoita hiukan syrjäisimmillä kujilla sijaitsevista kapakoista. Näissä turistien karttamissa paikoissa onnekas muukalainen voi kuulla tarinoita vampyyreista, ja jopa kohdata sellaisena itseään pitävän kummajaisen. Kaupunki on kautta aikojen vetänyt puoleensa ihmisiä, jotka kokevat olevansa vampyyreitä. Täällä lepakkojen keskellä he tuntevat olevansa kuin kotonaan. Ei ole sattumaa, että vampyyrielokuva ”Interview with the Vampire” (Veren vangit) tehtiin juuri New Orlensissa. Vampirismi on riivannut kaupunkia aina 1700-luvulta asti. Poliisi on kirjannut lukuisia tapauksia, joissa uhri on kirjaimellisesti imetty kuiviin verestä. Erään tälläisen tutkinnan yhteydessä ranskalaiskortteleissa sijaitsevasta asunnosta löydettiin peräti 18 muumioitunutta ruumista ja 3 vielä elossa olevaa uhria, joista yksi oli 14-vuotias poika. Vampirismiin syyllistyneet kaksi veljestä teloitettiin sähkötuolissa 1936. Moni kaupunkilainen kuitenkin vannoo nähneensä heidät vielä vuosia teloituksen jälkeen. New Orleans on myös kuuluisa siitä, että siellä katoaa vuosittain paljon ihmisiä, joita ei koskaan löydetä. Bon voyage!
