ELÄMÄÄ TIENPÄÄLLÄ - RYYPPÄÄMISTÄ JA YHDEN ILLAN SUHTEITA

 DAY I

Olen varustanut Satanic Panzerwagenin täyteen iskukuntoon edellisenä iltana. Yhdenmiehen armeijan tavoin, täydellisen valmistautununeena olen valmis iskemään kotkaan, pahaa aavistamattomien kymiläisten kimppuun. Kymi, tuo tarunhohtoinen Eldorado, missä joet ovat vaahtoavan kylmää vehnäolutta, raavaallakin on enemmän rikkauksia kuin naapurivaltioiden kuninkaillla. Valtakunta, jonka naiskauneus on kuuluisa aina Islannin karuilta Kreikan niemimaalle saakka. Sinne suuntaan ryöstöretkeni. Täynnä voitontahtoa ja ahneus silmissäni kiilluen. Aion lastata paluumatkalla tavaratilan niin täyteen näitä rikkauksia, kuin vaan sinne mahtuu ja ottaa mukaan tuomisiksi myös muutaman kymittären, sieltä kauneimmasta päästä tottakai lämmittämään tulevia kylmiä talviöitä. Tätä sotaretkeä olen odottanut koko vuoden!!!

 

Pohjoisen soturi suuntaa saalistajan tavoin kohti tarunhohtoista Kymiä

Ilma on aurinkoinen saapuessani festivaalialueelle. Tutut hahmot käyvät tervehtimässä toinen toisensa perään ja festivaaliorganisaation nokkamiehet kyselevät , onko yhteistyökumppaneilla kaikki niin kuin pitääkin ja jos jotain puuttuu, niin he pyrkivät järjestämään asioita parhaan kykynsä mukaan. Fiilis on kotoisa ja tänne on aina mukava tulla. Hyvä festivaaliorganisaatio tajuaa, että myös paita- ja levykauppiaat ovat osa festivaalia niiden kävijän silmin. Yksi syy lisää tulla paikalle ja lisäpalvelua yleisölle. Vähemmän kokeneet ja ylimieliset järjestäjätahot eivät tätä taas ymmärrä ja heiltä jää yksi varsin arvokas promootiotaho ja lisäpalveluiden tuottaja täysipainoisesti hyödyntämättä - näitäkin löytyy.

Väkeä alkaa virtaamaan paikalle välittömästi porttien avauduttua ja jo vuosien varrella tutuiksi käyneitä kasvoja saapuu tervehtimään ja katsastamaan tuotevalikoimaa. Olen pitkään yksin paikalla, sillä ystäväni on tulossa vasta myöhemmin avaamaan oman standinsa. His Masters Tattoo tarjoaa siinä vieressä niin ikään kauhua, mutta myös lävistyksiä. Harmillinen homma etteivät vielä ole maisemissa, mutta kerkeän näkemään Amonin vielä myöhemminkin illalla. Myös Gimli on saapumassa paikalle keltaisella kostajallaan ja etukäteen siunailen mielessäni, että mitä helvettiä hänellä on taas mukanaan ja millä hän koettaa järkyttää herkkää mieltäni.

A.R.G. - Porometallin keisarit!

Hiekka pölisee ja festivaalitunnelma kohoaa pikkuhiljaa. Omalla kohdallani ei päivän kattauksessa ole kuin yksi bändi, minkä haluan ehdottomasti nähdä ja kokea. Porometallin lähettiläät ovat kaivaneet soittoaparaattinsa jäkälän alta ja saapuneet rämistelemään rässiä eteläisille metalliveljilleen ja se on pakko todistaa. Olen jo edellisellä viikolla kaivanut heidän depyyttialbuminsa kaapista ja soittanut tätä vinyyliä omaksi ilokseni ja naapureiden harmiksi kohtuullisella volyymilla, eli valmiina ollaan tähän settiin. Ja se ei petä! Yhtäkkiä sitä nuortuu 20 vuotta, tuntee päällään farkkuliivit ja vaalea tukka kehystää laihaa finninaamaa, jonka suu leviää leveään virneeseen kun kuulee musiikkia, joka saa vähän vitun hyvälle tuulelle ja janon kitusiin. Sitten keikka on ohi ja illuusio katoaa. Siirrän satakiloisen kaljupäisen ruhoni takaisin Horror-Shopin teltalle ja kuvitteellinen farkkutakki jää jonnekin lavanreunalle pölyn joukkoon odottamaan uutta henkiin herättämistä...

Hetkinen, mitkäs festivaalit nämä nyt olivatkaan?!?

Kun A.R.G. on todistettu, on aika siirtyä taa pöllöilemään omalle kojulle ja palvelemaan metallikansaa. Bändejä tulee ja menee illan aikana, mutta yksikään ei herätä allekirjoittaneessa sen suurempia tunteita. Myös Illman on saapunut paikalle ja koska miehen nimi on niin saatanan vaikea muistaa, niin käytämme hänestä hellyyttelynimeä Gimli, mikä todennäköisesti on Amonin lahjoittama. Aina hyväntuulinen kollega ei tunnu olevan tästä moksiskaan, vaan virittelee puotiaan kaikessa rauhassa kasaan ja mietin sitä katsellessani, onkohan mies nyt oikeassa paikassa, sillä valikoima sopisi paremmin Kutemajärven pornofestivaaleille. Ilmeisesti valikoima on kuitenkin tarkkaan mietitty, sillä on ilo huomata että myös hänellä kauppa käy ja hän ei ole tuonnut keltaista kostajaansa turhaan paikalle.

Väkeä on saapunut paikalle varsin kiitettävästi ja festivaalitunnelma
tiivistyy loppua kohden...

Taivas pimenee ja ampiaisten sijaan ilman täyttävät hyttysarmadat. On tietysti kiva, että joku rakastaa minuakin, mutta pitääkö niiden olla hyttysia! Harvoin sitä on näin tiiviin naaraslauman ympäröimänä jotka haluavat vielä kaikki päästä iholle, joten kai se on vaan pidettävä suu soukemmalla ja nautittava tilanteesta. Ihana tuntea olonsa halutuksi, haha!

Ilta on ohi. Pakkaan tavarat yöksi turvaan ja suuntaan kohti Kotkan keskustaa. Vien nopeasti tavarani yöpymispaikkaani ja sen jälkeen lähes puolijuoksua kohden Pikku PRKL baaria. En ole koskaan siellä ennen ollut, mutta olo on välittömästi kotoisa kun baaritiskillä hyörii kaksi tutunnäköstä hemmoa. Ostan pahimpaan janooni tumman vehnäoluen ja Tony kaataa snapsilasiin omituisen ruskeaa myrkkyä. Kysyn, että mitä hittoa tuossa on, mutta sitten totean, että piruako sitä kyselemään jos joku juoman lyö eteen. Ykkösellä kitusiin ja Habanero Kossun lämpövaikutus leviää sisuksiin kuin Ydinpommin paineaalto Nagasagissa. Vatsaa polttaa ja lievitän tuota epämukavaa tunnetta kylmällä oluella. Meinaa alkaa hiipimään homma humalan puolelle ja varmistaakseni, että se ei jää aikeeksi, tilaan vielä toisenkin oluen.

Siirryn yläkertaan ja istun kuuntelemaan akustista duuoa joka vetää hyvää settiä yleisöään viihdyttäen. Tunnen suurta haikeutta siitä, että Helsingin paras metallibaari on siirtynyt ajasta iäisyyteen ja paluuta siihen aikaan ei ole. Ilta kuluu ja soitto hiljenee..

Ei vittu, ei saatana! Olen raahanut humalassa mitä kauheimman variksenpelättimen mukaani majapaikaani! Tuo luuviulu makaa vieressäni makuupussissa nenä omaani vasten ja haisee raadolle. Tarkistan että housut ovat pysyneet jalassa ja huokaan helpotuksesta. Törkkään matoja kuhisevan morsiammen lattialle ja mietin, että miten vitussa hankkiudun siitä eroon. Humalassa ihmisen arvostelukyky voi pettää pahimman kerran. Jos takana on pitkä selibaatti, mukana lapio ja vieressä hautausmaa, niin pikku humalassa sitä voi antaa vieteilleen periksi... Onneksi olen kuitenkin ollut sen verran humalassa että ainoa mitä on kyennyt tekemään, on nukkua tuon neitokaisen vieressä. Sullon hänet huomaamatta jätesäkkiin, raahaan uneliaana uinuvan torin poikki pakettiautolleni ja nakkaan takapaksiin. Sopivassa kohtaa kaarran levähdyspaikalle ja potkaisen pusikkoon. Nyt matka voi taas jatkua ja muutaman tunnin päästä tällekin episodille voi naurahtaa kevyesti!

Kerrankos sitä ihminen humalassa erehtyy...

DAY II

Olen hankkiutunut edellisyön seuralaisesta eroon. Ilma on kuin morsian. Jäätävä, nihkeä, eikä toivoa paremmasta huomisesta. Kosteus tunkeutuu kaikkialle ja sade pitää huolta siitä, että joka ikinen vaate on märkä ja tuntuu kuin päälle olisi puettu kaistale suota. Jätän suosiolla osan myyntituotteista varastoon, sillä on aivan turha pilata mm kirjoja tuomalla niitä sateeseen. En kuitenkaan luovu positiivisuudestani, sillä jos siitä luopuu, niin on aivan turha tehdä näitä hommia.

Ensimmäinen bändi aloittaa. Yleisö virtaa lavan eteen kuin mutavyöry Bosniassa rankkasateiden aikaan. Bändi suorastaan säikähtää kirkuvia fanilaumoja, jotka pakkautuvat lavan eteen heiluttelemaan nyrkkejään musiikin tahdissa. Sade ei tunnu festivaaliyleisöä häiritsevän ja jo pelkästään se, kuinka kuumana yleisö käy, saa kaljan lämpenemään anniskelualueen tuopeissa. Nyt on meininkiä!

Aluksi kiroan sadetta, mutta huomaan sen varsin hyödylliseksi, kunhan siitä vain löytää ne positiiviset puolet. Sade kun jäähdyttää myös asiakkaiden tunteita, jotka kirkuen tappelevat levyistä ja paidoista kuin Hulluilla päivillä konsanaan. Ja kun oikein positiivisesti ajattelee, niin jossain sataa kuitenkin vielä enemmän. Ei tämä ole vielä paha. Olenhan kahlannut Vietnamissa aikoinani vyötäröön asti ulottuvassa vedessä, missä rotat uivat henkensä kaupalla etteivät huku viemäreihin. Pari ystävääni muistaa varmasti vieläkin tämän Saigonin reissun, vaikka siitä onkin jo vierähtänyt muutama vuosi aikaa.

Jos vesi nousee vielä hieman, niin voisinhan aina onkia evääni
samalla kun teen myyntihommia...

Okei, nyt alan olemaan jo hiukan huolissani, kun huomaan että matkamyymäläni lattia alkaa pikkuhiljaa muistuttamaan enemmän suo alueen suistoa, kuin kiinteää maata. Kengät ovat litimärät ja luulen että alan muistuttamaan vihaamiani hobitteja piakkoin, sillä jalat turpoavat kosteudesta ja kylmästä epäinhimillisiin svääreihin. Potentiaaliset asiakkaat värjöttelevät kaljateltan suojissa ja olo tuntuu yksinäiseltä istuessani vuotavassa teltassa. Pientä lohtua suo lämmitin, mikä pitää huolen että edes päälaki pysyy hieman lämpimänä. Keskiarvoisesti minulla on siis kaikki hyvin jos nousen seisomaan ja pää palaa, kun jalat ovat märät ja umpijäässä. Ainoa asia mikä pitää minut lämpimänä on se, että kunhan sade vaan loppuu, niin sitten saa taas paitoja myydyksi ja hieman kolikoita mukaan viemiseksi, että voi todistaa perheelle olleensa duunissa eikä festareilla hurvittelemassa.

Sain myytyä pari sadeasua Dark Riverissä...

Alan tottumaan sateeseen. Itseasiassa vituttaisi jos aurinko paistaisi. Kunnon synkkyys sopii metallifestivaaleille paljon paremmin kuin mikään infernaalinen porotus. Pääsee paljon paremmin fiilikseen. Koska puodillani ei ole varsinaista tungosta, päätän keskittyä bändeihin. Assemble the Charriots kuulostaa pitkästä aikaa varsin mukavalta. En voi välttää keikan alussa mielleyhtymiä jopa Cradle of Filthiin, joka on yksi suosikkibändeistäni. Ei lainkaan paskempaa meininkiä. muutama muukin aiheuttaa positiivisiä fiiliksiä, mutta lopulta on edessä yksi show, mikä räjäyttää tajunnan. Itse Timo Rautiainen on saapunut vetämään keikan Duo Ohtanapin kanssa ja ei ole epäilystäkään, kuka on tämän festivaalin päesiintyjä!

 

Tutut riffit kohoavat taivaisiin ja Timon saarnaava laulutyyli saa sateen unohtumaan. Laulan lähes jokaisen kappaleen mukana jäätävän sateen piiskatessa ihoa. En todellakaan välitä kylmyydestä, en märästä, enkä mistään. Tämä on komiata! Muutama paska myöhempien aikojen biisi on laitettu joukkoon loiventamaan tunelmaan, mutta se herää uudelleen eloon niiden tuttujen sävelien myötä, mitä on tullut mm Kaisaniemen kentällä fiilisteltyä niin, että ääni ei kulje seuraavana päivänä. Huomaan, että vesisade on muutamaan kertaan saanut silmäkulmista vuotamaan vanan, mutta mies ei itke, eikä näytä liikutustaan - Se on vain vesisadetta perkele! "KYLMÄ JA KOVAMAA MUN  KOTIMAA, ISIENI MAA" ja monet muut laulun sanat mitkä osaa ulkoa milloin vain tulevat kuin itsestään ja ajan taju katoaa. On vain se maaginen festivaalihetki, mitä voi muistella myöhemmin talvella viskilasin äärellä. Käyn jopa ajamasa muutaman asiakkaan pois kojulta ja kertomassa, että puoti on kiinni tämän keikan ajan. Tätä nostalgiapläjäystä ei kukaan saa viedä pois minulta...

Osta tai kuole - se on ollut meillä myyntislogan niin pitkään kuin firma
on ollut olemassa. Ilmankos kauppa käy kuin siimaa..

Palaan teltalleni likomärkänä, mutta onnellisena. Tekee mieli pakata koko vitun teltta myyntitavaroineen kasaan ja lähteä ajamaan kohti kotia, mutta en koskaan poistu pelipaikalta ennen aikojaan, vaikka moni muu myyjä/yhteistyökumppani niin tekisikin. Koen vastuukseni ja velvollisuudekseni pitää yllä festivaalien palvelutarjontaa silloin kun olen osana tapahtumaa. Mikään muu bändi ei saa minua enää tämän jälkeen innostumaan. Ihan sama kuka siellä soittaa. Ainoastaan Sepultura cover bandi saa veren taas kiertämään ja fiilistelen brassisoundeja välillä lavaa lähemmäksi hiipien, välillä taas omalta pelipaikaltani kuunnellen - omalta osaltani festivaalit olivat tässä ja nyt vain odottelen, että viimeinen bändi lopettaa settinsä ja pääsee purkamaan leirin.

Tämä oli kova, ihan helvetin kova!

Kello on neljä aamuyöllä. Olen käynyt viemässä likomärät hupparit ja muut myyntikamat kuivumaan kaupalle. Myös teltta on kuivumassa, että seuraavan kerran kun sitä tarvitsee ei olisi vastassa homeylläriä. Pakettiauto on ollut paluumatkalla edelleen täynnä myyntituotteita kullan ja mirhamin sijaan. Mukanani ei ole myöskään kymiläisiä kaunottaria, vaan apukuskin paikka ammottaa tyhjyyttään. Siltikään en ole harmissani tai myrkyn niellyt. Viikonloppu on ollut helvetin hauska vaikka kaikki ei ole mennytkään niin kuin on suunnitellut. On tullut tavattua ystäviä ja tuttavia, saanut tutustua uusiin ihmisiin, nähdä hienoja keikkoja, nauttia pari olutta ja muutenkin viettää sitä elämää, mistä oikeasti nauttii. Yrittäjänä on vaan pidettävä yllä optimistisuutta. Seuraava keikka on parempi, seuraavan keikan turvin saa maksettua laskut ja vältettyä ulosottomiehen pitkän kouran... Samaa sitä koettaa vakuutella myös kotiväelle, joka happamana syö kaurapuuroa luvatun mäkkäriaterian sijaan. Ihan totta, kyllä iskä jonain päivänä vielä rikastuu - sitä odotellessa.