Tänään en julkaise joulukalenterikuvaa, vaan keskityn itsenäisyyspäivän viettoon! Suomi on hieno maa, puolustamisen arvoinen. Itsenäisyytemme eteen ollaan vuodatettu verta ja kyyneliä. Itsenäisyyttä ei olla saatu, eikä pidetty ilmaiseksi. Allekirjoittaneen molemmat isoisät ovat antaneet nuoruutensa ja verensä tämän maan eteen. Vaikka heillä molemmilla on erityinen paikka sydämessäni, ei pidä unohtaa myöskään suomen naisia, jotka osallistuivat maamme puolustamiseen lottina sekä kotirintamalla. Nykyisin voi olla vaikea kuvitella minkälaista on yöllä herättää lapset ja juosta pommisuojiin, kun Helsinkiä ollaan pommitettu. Siltikään he eivät paenneet, eivät jättäneet maataan, vaikka vastassa oli ylivoimainen vihollinen! Näistä ajoista ovat minulle kertoneet jo iäsyyteen siirtyneet isovanhempani. Ne kaiverrettiin silloin aikoinaan pienen pojan sydämeen. Siellä ne elävät vahvana ja sieltä ne siirretään jälkipolville. Toista isoisääni en saanut koskaan tuntea, mutta mm Sallassa palvelleelta ukiltani kuulin pikkupoikana lukuisia kertomuksia rintama-ajoista. Pelottavia, mutta myös mielenkiintoisia sotamuistoja. Kun suljen silmäni, Kaipaan niitä valoisia kesäöitä, juttutuokioita, kun uistelimme hänen kanssaan pitkin järvenselkää Iisalmessa, savon sydämessä. Kotirintaman tarinoita sen sijaan kuulin mummiltani, istuessani pikkupoikana hänen keittiössään. Hän ei kertonut niistä paljoa, mutta leipomisen lomassa niitä saattoi silti kuulla. He eivät tule enää takaisin, mutta heidän muistonsa elää.
Isovanhempieni muistoksi sytytän tänään ikkunalle kaksi sinivalkoista kynttilää, sekä kaikkien niiden muiden, jotka ovat tätä maata puolustaneet, sekä heidän, jotka vapaussodassa itsenäisen Suomen eteen taistelivat!
